”Raittius on muotia, eikä kiusallinen känni enää kiinnosta nuorisoa, joka juo yhä vähemmän alkoholia.” Kyseinen mantra on pyörinyt eri muodoissaan mediassa jo vuosia.
Totta varmasti toinen puoli, mutta entä me keskiluokkaiset, keskivartalolihavat keski-ikäiset, joiden elämä on ollut kosteaa teini-iästä lähtien? Eikö me enää juoda?
Totta kai juodaan!
Alkoholin juominen on toki muuttunut vuosien saatossa. Siitä on tullut aavistuksen aikuisempaa, sievästi sivistyneempää ja jopa statussymboli; joku analysoi viinitarhan maa-ainesta, toinen tiputtelee 1800-luvun skottitislaamoiden nimiä ja kolmas tilaa tiskiltä kuudenkympin lambic-pullon.
Yhtä kaikki, loppuillasta tilanne on täysin sama kuin teininä: tonni jää muiden käteen, ja känni omaan toteen. Onko se sitten verenperintöä? Näin on aina juotu.
Nautintoaineet ovat ehkä laadukkaampia kuin parikymmentä vuotta sitten, mutta pää pysyy täynnä kesät, talvet.
Tämä on elämä, jonka minä tunnen. Ja jonka varmasti moni muukin tuntee. Toki tunnen myös juon vain maun vuoksi -ihmisiä, jotka annostelevat oluensa pillillä, mutta vähemmistössä he ovat minun (olut)kuplassani. Ja välillä heilläkin läikkyy yli.
Eikä se ole väärin.
Totuus kuitenkin on se, että kuplani ei ole kovinkaan kiinnostunut tipattomasta tammikuusta, darravapaasta elämästä tai, luoja paratkoon, sober curious -ilmiöstä.
Jälkimmäisen ”hype” taisi tosin jo loppua tovi sitten, mutta sen ydinsanoma pysyy: Juodaan mitä halutaan ja koska halutaan. Jos ylipäätään ikinä enää halutaan.
Fiksun kuuloinen ideologia, jota jokaisen pitäisi noudattaa. Ei alkoholin juominen ole IKINÄ mikään pakko. Jokainen päättää itse nauttiiko kossua vai vissyä.
Termi itsessään on dorka ja karmea, mutta pidän siitä, että alkoholikeskustelu on hitaasti ja varmasti muuttumassa. Jospa kohta ei enää kenenkään tarvitsisi selittää baarissa, miksi vetää vesilinjaa.
”Sosiaalisen viinapirun” hiljentäminen vie Suomen alkoholikulttuuria terveempään suuntaan. Jopa sinne kliseiseen eurooppalaiseen suuntaan. Ei näiden aiheiden pitäisi olla tabuja enää armon vuonna 2026.
On hienoa myös huomata, että raitistelu ei tarkoita nykyään pelkkää mehudiskoilua. Työssäni olen nähnyt alkoholittomien vaihtoehtojen nousun ja uhon lähietäisyydeltä. Alkoholiton ei ole enää synonyymi paskalle. Maistuvien oluiden lisäksi alkoholittomien juomien kirjo on kasvanut moneen suuntaan. Laatu on alkanut niillä hyllyväleillä ajamaan määrän ohitse. Ja hyvä niin, sillä kunnon low alcohol -juomat ovat mainioita ”välivesiä” myös ryyppyreissuille.
Itse jatkan kuitenkin so, beer, curious -linjalla, onhan olut tuonut minulle upeita iltoja, rakkaita ihmissuhteita sekä useampia työpaikkoja. Ollaanpa nyt rehellisiä: ryyppäämällä minä olen esimerkiksi löytänyt nykyisen kumppanin sekä rakentanut itselleni uraa pienpanimoalalla.
Tiedostan kuitenkin vuosi vuodelta syvemmin sen, miksi ”viina on viisasten juoma”. Ja kysyn yhä useammin itseltäni, että olenko minä viisas.
En aina.